Eurooppa, Yleinen

Amalfin rannikon paras maisema

23.4.2017

Amalfin rannikko Italiassa on maisemallisesti upeaa ihan joka puolelta, mutta yllätyksekseni suosikkimaisemakseni ei tuolla reissulla noussut sen paremmin Positanon rinnetalot, Sorrentonlahdelle laskenut aurinko kuin Caprin huipulta merelle avautunut ikoninen maisema faraglioneineen kaikkineen. Sen sijaan, aivan puskista, voiton vei Path of the Gods -vaellusreitin varrelta avautuneet mahtavat meri- ja vuorimaisemat.

Path of the Gods-reitti (italiaksi Sentiero degli Dei) kulkee Agerolan vuoristokylän ja Positanon kaupungin välillä. Reitin pituus on noin kymmenen kilometriä, hiukan reittivalinnasta riippuen. Reitin voi kulkea joko Agerolasta Positanoon tai päinvastoin, mutta maisemien näkökulmasta olisin taipuvainen suosittelemaan ensin mainittua kulkusuuntaa. Me teimme vaelluksen juuri sillä tavalla, ja saimme matkaan kulumaan aika tarkkaan 3,5 tuntia. Nopeamminkin reitiltä toki selviäisi, mutta maisemien ihailuun ja valokuvaukseen on hyvä varata kunnolla aikaa. Reitti on pääosin hyvin merkitty ja helppokulkuinen, joskaan varvassandaalini eivät olleet oikea jalkinevalinta reissulle. Ainakin kivikkoisemmissa paikoissa vähän tukevammat kengät olisivat lisänneet kävelymukavuutta roimasti.

Varsinainen reitti on 7 km pitkä, mutta jos jatkaa Positanon kaupunkiin asti, niin kilometrejä tule vielä pari päälle.

Ihan kivaa maisemaa tämäkin…

Agerolasta reitille startattaessa kävelyn pari ensimmäistä kilometriä kuluivat vehreissä vuoristomaisemissa, jotka olivat toki kauniit, mutta eivät aiheuttaneet riemunkiljahduksia. Pikemminkin alussa pohdimme vielä, josko viitsimme lainkaan kävellä koko reittiä läpi. Kun polku alkutaivalluksen jälkeen kääntyi ensimmäistä kertaa avaralle näköalapaikalle, loksahtivat suumme hämmäksyksestä apposen auki. Mikä maisema! Sinisenä kimaltelevaa merta ja vuorijonoa niin pitkälle kuin näkökyky kantaa. Tässä kohtaa retkeilijä ymmärtää, miksi reitti on nimetty Jumalten poluksi. Ja tämän maiseman jälkeen ei tarvinnut enää kertaakaan miettiä, mennäänkö reitti loppuun vai ei.

…mutta vasta tämä maisema saa retkeilijän häkeltymään.

Kuumuus aiheutti pienoista tuskaisuutta, niin kuin kuvasta näkyy.

Reitti tarjoili upeita maisemia käytännössä koko matkan. Nocellen kylään asti reitti kulki vuoren rinteellä, ja sen jälkeen alkoi jyrkkä laskeutuminen kohti Positanoa. Nocellessa retkeilijöitä palvelee kioski, josta saa kylmää juomaa ja jotain pientä syötävää. Muita palveluja ei reitillä ole. Juomavettä kannattaa ainakin kesäaikaa pakata ihan hyvä määrä reppuun mukaan, sillä aurinko pääsee porottamaan reitille lähes koko matkan. Reitin päätepisteestä Positanosta löytyy sitten toki taas kaikki mahdolliset palvelut, joskin retkipölyn ja -hien kuorruttamana ravintolan pöytään istuminen tuntui jokseenkin hassulta. Ehkemme kuitenkaan olleet ensimmäiset retkikunnossa ravintolaan pamahtaneet, sillä ystävällisesti meidät toivotettiin tervetulleeksi tuossakin kunnossa.

Nocellesta löytyvä kioski – muuten reitti mennään omilla eväillä.

Melkein Positanossa!

Positanoon asti retkipäivämme meni ongelmitta, ja olimme yhtä mieltä siitä, että Path of Godsin tarjoamat maisemat peittosivat kaikki ne muut upeat maisemat, joita olimme matkan aikana aikaisemmin jo ehtineet näkemään. Mahtava pikkuvaellus siis ehdottomasti! Retken loppuosa oli vaan jotenkin epähuomiossa jäänyt suunnittelematta, ja Positanossa meille valkeni, että emme pääse julkisilla enää millään takaisin reitin alkupisteeseen Agerolaan, jonne olimme vuokra-automme jättäneet. Sitkeällä yrittämisellä saimme itsemme ängetyksi illan viimeiseen bussiin Positanosta Amalfiin, mutta sitä lähemmäksi autoamme emme enää samana iltana päässeet. Amalfista jouduimme ottamaan kiskurihintaisen taksin majapaikkaamme vuoren rinteellä, ja sieltä kävelimme seuraavana aamuna noutamaan automme Agerolasta. Vastaavalle retkelle lähtijöitä suosittelen suunnittelemaan logistiikan huomattavasti paremmin kuin tässä on kerrottu.

Onni onnettomuudessa sikäli kuitenkin, että seuraavana päivänä autoa hakiessamme pistäytydyimme Agerolassa täysin mitättömän näköiseen ja kornisti nimettyyn Crazy Burger-kuppilaan. Tarkoitus oli nauttia ainoastaan kylmät limsat pikaisesti, mutta paikan omistaja taivutteli meidät ottamaan kylkeen myös salaatin, jonka ainekset hän keräsi ravintolan omasta puutarhasta. Ja mikä onni, että suostuimme sen salaatin ottamaan, sillä se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan paras syömämme salaatti ikinä. Miten ihmeessä pelkästä tomaatista, basilikasta, sipulista, öljystä ja suolasta voi saada aikaan jotain niin herkullista. Kehuttuamme tovin salaattia omistajalle, kutsui hänen meidät spontaanille tutustumiskierrokselle viljelysmailleen, missä hän kasvatti melkein kaikkea mahdollista. Mitä lämpimin suositus siis Agerolan Crazy Burgerille, vaikka paikan nimi italialaisen vuoristokylän idylliin peilattuna vähän epäsuhtainen onkin 🙂

Crazy Burgerin omistajan Antonion viljelmillä.

Crazy Burger koko komeudessaan.

(Kuvat ja teksti Amalfin rannikon matkalta 07/2015.)

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply